Siitä lähtien kun Retropolis#0001 oli saanut ensikontaktin Retropolis#0002:n kanssa, Retrohälytyskeskuksen Retroagentit olivat olleet vähän kuin porot päälyhdeissä. Olihan tämä nyt kerrassaan uskomatonta, he ottivat vastaan retrosignaaleja toisesta todellisuudesta!
Vaikein osa koko jutussa oli yrittää selittää Retropolis#0002:n asukkaille, mitä retro tarkoittaa Retropolis#0001:n kontekstissa. Retropolis#0002:n asukkaiden mielestä 90-luku oli hirmuisen modernia – heille retro tarkoitti lähinnä hippiaikaa ja aikaa ennen väritelevisioita. Retroagentit kokivat tulleensa heitetyksi ajasta toiseen, tai ehkä ennemminkin todellisuudesta toiseen, mutta eivät he antaneet tämän hämmentää itseään. He tiesivät, että retroilun voi määritellä monella tavalla ja kaikki tavat ovat oikein. Ainakin melkein.
Retroagentit alkoivat lähettää Retropolis#0002:een viestejä, jotka olivat täynnä 80-luvun meemejä, puhelimia johdoilla ja kuvia floppy-disketeistä. Retropolis#0002:n asukkaat olivat vähällä saada naurukohtauksen. Mutta kun he lopulta saivat kerättyä itsensä, he vastasivat viesteihin kuvilla Beatlesista, Woodstockista ja seinänkokoisista tietokoneista.
Ja näin alkoi kahden todellisuuden välinen absurdikomedia, jossa retro oli pääosassa. Välillä syntyi hirtehishuumorin sävyttämiä keskusteluita siitä, mikä oikeastaan määrittää retromusiikin, ja pitäisikö Commodore 64:n todella olla museossa vai olisiko sen paikka olla yhä aktiivisessa käytössä Retropolis#0002:ssa.
Retrohälytyskeskuksessa käytiin välillä vitsisotaa siitä, kumpi todellisuus nyt olikaan enemmän retroa. Mutta loppujen lopuksi he tiesivät, että tässä ei ollut kyse paremmuudesta, vaan siitä, kuinka paljon absurdia iloa ja inspiraatiota retro voi tuoda, olitpa sitten missä todellisuudessa tahansa. Ja siihen he saattoivat kaikki yhtyä. Retrosignaaleja lähettäen, naurua ja hyväntahtoista pilaa viljellen, he löysivät toisensa yli todellisuuksien rajojen, retroilun riemua unohtamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti